Eurooppalaisen kansalaisaloitteen osallistumista on monipuolistettava entisestään

Eurooppalainen kansalaisaloite on tärkeä ensimmäinen askel EU:n päätöksentekoon osallistuvien sidosryhmien monipuolistamisessa. Parantamisen varaa on kuitenkin edelleen. Eurooppalaisen kansalaisaloitteen nimi edellyttää kaikkien asuvien kansalaisten osallistumista, mutta se on pikemminkin väline järjestäytyneelle kansalaisyhteiskunnalle, jolla on kansainvälisiä verkostoja. Parantamalla internet-infrastruktuureja ja kiinnittämällä huomiota syrjäytyneiden, vähemmän koulutettujen yhteisöjen osallistumiseen parannetaan kaikkien Euroopan kansalaisten mahdollisuuksia osallistua eurooppalaiseen kansalaisaloitteeseen. Lisäksi se, että komissio voi tehdä kiistanalaisempia aloitteita ja lisätä poliittista sitoutumistaan, tekee eurooppalaisesta kansalaisaloitteesta vahvemman välineen pitkällä aikavälillä.

Ensi näkemältä eurooppalainen kansalaisaloite on ainutlaatuinen väline, jolla kansalaiset voivat osallistua valtioiden rajojen yli. Se on oikeudelliselta rakenteeltaan yhdistelmä erilaisia suoran demokratian muotoja, jotka ovat jo olemassa kansallisissa yhteyksissä.

Eurooppalaisen kansalaisaloitteen uutuus liittyy ensimmäistä kertaa siihen, että kansalaiset voivat osallistua toisiinsa kansallisella ja EU:n tasolla. Eurooppalaisen kansalaisaloitteen käyttöönotto vuonna 2012 sai kansalaisyhteiskunnan eri sidosryhmiltä runsaasti innostusta ja aloite-ehdotuksia. Toiseksi on kuitenkin selvää, että eurooppalainen kansalaisaloite on vain jatkoa aikaisemmalle institutionaaliselle käytännölle, jossa on parantamisen varaa, jotta se voi toimia nimensä mukaisesti.

Kuten tutkija Florian Grotz esittää suoraa demokratiaa koskevassa asiakirjassaan (saksaksi), osallistavien välineiden määrä ja käyttö on lisääntynyt maailmanlaajuisesti viimeisten 30 vuoden aikana. Mielestäni näyttää siltä, että antamalla kansalaisille väliaikainen sananvalta politiikassa (vaalien jälkeen) kansanäänestysten, kansalaisaloitteiden ja muiden välineiden avulla johtajat haluavat usein vahvistaa päätöksentekonsa ja koko poliittisen järjestelmän legitiimiyttä. EU:n toimielinjärjestelmässä eurooppalainen kansalaisaloite on myös jatkoa jo olemassa olevalle käytännölle lisätä sidosryhmien osallistumista. EU on vuosien mittaan ottanut käyttöön lukuisia osallistumisvälineitä, kuten sidosryhmäfoorumeita ja muita kuulemismekanismeja. Tutkijat, kuten Beate Kohler-Koch, ovat kutsuneet tätä käyttäytymistä”EU:n toimielinten osallistavaksi käänneeksi”.

Vaikka EU:n tason osallistavat välineet ovat tärkeä merkki avoimuudesta kansalaisten toiveiden ja mielipiteiden suhteen, lopullinen päätöksentekovalta säilyy yleensä toimielimillä. Kansalaisaloitteen oikeudellisesti ei-sitovan luonteen vuoksi yksikään aloite ei ole toistaiseksi johtanut järjestäjien toivomiin täsmällisiin poliittisiin tuloksiin, ja vain hyvin organisoiduilla kampanjoilla on onnistuttu keräämään miljoona tuenilmausta. Tutkijat ovat arvostelleet EU:n muita osallistavia kokeiluja siitä, että ne eivät ole antaneet kansalaisille yhtäläistä ääntä ja että liike-elämän ja teollisuuden järjestöt hallitsevat niitä.  Esimerkkinä tällaisesta arvostelusta ovat Thorsten Hüllerin laatimat asiakirjat (2011) ”Playground or Democratisation? Uudet osallistavat menettelyt Euroopan komissiossaja Christian Marxsenin asiakirja ”Avoin sidosryhmäkuulemiset Euroopan tasolla kansalaisten äänestäessä?”. Kysymys on siitä, oikeuttaako eurooppalainen kansalaisaloite saman arvostelun.

Yksi ensimmäisistä ja onnistuneimmista aloitteista (”Right2Water”) on osoitus eurooppalaisen kansalaisaloitteen ongelmista. European Federation of Public Service Unions (European Federation of Public Service Unions) järjesti Right2Water-järjestön (European Federation of Public Service Unions) ja vaati, että ihmisten oikeus veteen olisi vahvistettava EU:n lainsäädännössä. Vesialoitteen järjestäjillä oli vuosien kokemus kampanjoinnista, maailmanlaajuinen verkosto ja riittävästi varoja. Onnistuneesta allekirjoituskampanjasta huolimatta tämä eurooppalainen kansalaisaloite johtaa vain järjestäjien vaatimusten ”vesittyneeseen” lopputulokseen. Vastauksessaan Right2Water-aloitteeseen komissio totesi, että vesihuolto kuuluu jäsenvaltioiden toimivaltaan. Kunnianhimoisemman sitoutumisen sijaan EU:n toimissa keskityttiin teknisempiin näkökohtiin, kuten juomaveden laatuun.

Right2Water-hankkeen lisäksi olen tarkastellut edellytyksiä, jotka johtavat eri eurooppalaisten kansalaisaloitteiden allekirjoitusten keruukampanjoiden onnistumiseen tai epäonnistumiseen osana väitöskirjaani. Määrittelen onnistumisen olevan eurooppalaisen kansalaisaloitteen kykyä kerätä tarvittava määrä allekirjoituksia, jotta se voi toimittaa lainsäädäntöehdotuksensa Euroopan komissiolle: 1 miljoona euroa. Olen havainnut, että vain järjestäjät, joilla on jo olemassa kumppaniorganisaatioiden verkostoja, huomattavat taloudelliset resurssit, henkilöstö ja julkisuusstrategia, pystyivät saavuttamaan keskimääräistä suuremman määrän allekirjoituksia.

Tutkimustulokset osoittavat, että vaikka eurooppalaisen kansalaisaloitteen nimi viittaa ”tavallisten” kansalaisten osallistumiseen, viime vuosina saadut kokemukset osoittavat, että EU pitää parempana ammattimaisten, ylikansallisten kansalaisjärjestöjen osallistumista, jotka kokoavat yhteen kansalaisia. Lisäksi aloitteilla, joissa ei ole englanninkielisiä aktivisteja, oli vaikeampi rakentaa verkostoja ja saada tukea oman maansa ulkopuolelta. Kansalaisaloitteen viimeisimmällä uudistuksella kevennetään järjestäjien hallinnollista taakkaa tarjoamalla erilaisia tukipalveluja – se ei muuta eurooppalaisen kansalaisaloitteen toimintatapaa.

Suuri osa kansalaisaloitteiden allekirjoituksista on kerätty verkossa, mikä tekee eurooppalaisesta kansalaisaloitteesta erittäin houkuttelevan nuoremmille sukupolville. Eurooppalaisen kansalaisaloitteen kautta tapahtuvan verkkoaktivismin merkitys tulee mitä todennäköisimmin jatkumaan, sillä covid-19-pandemia pakottaa ihmiset olemaan sosiaalisesti etäällä ja pysymään kotonaan enemmän. Tämä herättää myös huolta kaikkien kansalaisten tasavertaisesta osallistumisesta eurooppalaiseen kansalaisaloitteeseen, mikä on usein unohdettu: internetin kattavuus ei ole universaali, ja maaseutu- ja kaupunkialueiden välinen kuilu on edelleen olemassa. Koska kaupunkialueilla asuvilla ei ole internetyhteyttä, he eivät ehkä todennäköisesti osallistu kansalaisaloitteisiin.